Viime viikolla kuljimme taas yöllä keskustan kaduilla. Kauppahallin nurkilla oli jalattoman miehen vakiopenkillä toinen mies: vanha ystävämme "Hampaaton". Hän heijasi itseään eestaas kivipenkin reunalla ja katseli kulmakarvojaan rypistellen grillin suuntaan.
Hampaaton pelkäsi meitä alussa. Olimme valkoisia. Olimme outoja. Hän huuteli kummallisia...
Silloin koin ja ymmärsin, että tämä oli minulle se vahvistus Jumalalta, jota olin odottanut, kun sain täsmälleen oikean kokoiset, oikean näköiset palveluksen kengät lahjaksi Herralta. Siihen kuului samalla myös lupaus tulla varustetuksi siihen, mitä tämä työ tulee vaatimaan minulta ja perheeltämme.
Annathan minulle ruokaa? Näetkö minut?
Mutta eräänä iltayönä, kun menimme ulos, Jumala käski ottaa kaksi lihapiirakkaa mukaan. "Ne ovat pehmeitä", sanoimme toisillemme, "hampaatonkin kadun asukas voi syödä niitä."
Tässä tarinassa hän on nimeltään Tomas, aiemmassa blogikirjoituksessa hän vilahti nimellä yksijalkainen. Olemme tunteneet hänet nyt kohta kaksi vuotta. Alkuaikoinamme tässä kaupungissa tapasimme harvakseltaan, mutta vuosi sitten Jumala sijoitti meidät asumaan Tomaksen kodin viereen. Niinpä näemme häntä nykyään jo lähes joka päivä.
Maaliskuinen Mazatlan. Yöt ovat kylmiä asunnottomille, jotka käpertyvät ovisyvennyksiin ja puistojen penkeille. Lämpötila on kymmenen asteen korvilla, mereltä käy viima.
Edessäsi on ovi. Ja sen jälkeen toinen. Ja aina uusi.
Terveisiä Mazatlánista!
Kesän aikana olemme saaneet kohdata monia kadun ihmisiä. Vain Jumala tietää heidän kohtalonsa, meidän tiemme heidän kanssaan ovat vain ristenneet, mutta Pyhä Henki on puhutellut sekä meitä että heitä. Tässä muutama kohtaaminen.
Kioskin mykkä mies
Kulmakioski oli vielä keskiyön korvilla auki, kun kuljimme ohitse. Poikkesimme...
