KAUNIS, KAUNIS

Hampaaton pelkäsi meitä alussa. Olimme valkoisia. Olimme outoja. Hän huuteli kummallisia ääniä kuin eläin, silmät päästä pullistuen, ja huitoi käsiään. Jos alussa olisimme menneet puhumaan hänelle, hän olisi luikkinut karkuun.

Välillä hänet näki köntystämässä pitkin katuja harhaileva katse silmissään. Hän puhui aina itsekseen kummallista muminaa. Joskus hän vain kyyhötti sinisen talon edessä sätkä alahuulessa. Mutta se, mikä sai hänet lopettamaan pelkäämisen, oli suomalainen lihapiirakka. Kas, kun Hampaaton ei puiston roskiksista aina löytänyt itselleen sopivaa järsittävää. Oli vaikea saada nieltyä mitään. Mutta kun hän sai lihapiirakan käteensä, hän ei enää pelännyt. Ruoka teki tehtävänsä. Ja sen jälkeen pääsimme myös juttelemaan hänen kanssaan, puhumaan Jumalastakin. Mitä mies ymmärsi, emme aina tienneet. Mutta jossain vaiheessa hän oli pehminnyt meille jo niin, että hän huusi kadun toiselta puolelta: Siunausta!!

Tänä iltana hän istui hallin penkillä, eikä meillä ollut piirakoita mukanamme. Mutta menimme juttelemaan. Oliko mies syönyt? Ei, eipä tietenkään. Sami meni grillille ja tilasi kolme pehmeää tortillaa sekä kolapullon. Samin siinä seistessä ja ruokien valmistumista odotellessa Hampaaton alkoi jälleen puhua. Ja tiedättekö, mitä hän puhui. "Kaunis. Kaunis. Kaunis!!" Hän toisti tätä toistamasta päästyään ja huitoi likaisella kädellään Samin suuntaan. Ja minä ymmärsin, mitä mies näki. 

Hän näki jotain Jeesuksesta. Hän ei suinkaan nähnyt meitä... Ei meissä ole mitään katsottavaa. Reikäiset farkut ja musta t-paita. Mitä erikoista tai kaunista siinä olisi keskellä yötä? Mutta mies katsoi meidän lävitsemme ja huitoi. "Kaunis!!!" Jumalan rakkaus tuli hänen kohdalleen, laski tortillat hänen syliinsä ja siunasi häntä. Ja hyvää yötä toivottaessani ajattelin, että sinä iltana Hampaaton kenties näki enemmän kuin moni muu. 

Kiitos, Jeesus, että saamme olla kauneutesi välikappaleina. Käytä meitä, niin että ihmiset eivät näe meitä, vaan sinut.